Tämä on kirja, josta en hauraan omanarvontuntoni, narsistisen itseriittoisuuteni ja teennäisen minäkuvani vuoksi olisi tahtonut pitää, mutta pidin silti. Lukusuositus 4/5.
Kysymyksessä on ihka aito чиклит tai niin kuin englanninkieliset sanovat chick lit. Suomeksi tyylilaji tunnetaan nimellä chick lit. Wikipedia kertoilee, että chick litin tarina sijoittuu yleensä suuriin metropoleihin. Tämä sijoittuu Helsingin lisäksi Kirkkonummelle.
On päähenkilö Titta, liian raskas ja kiireinen työ, PuoliPaskaPomo (PPP), jokunen ikävä työkaveri, jokunen kelvollisempi, väljähtänyt ja teennäinen suhde epäaidosti teatraaliseen Markukseen, ihastus romanttiroiska remonttireiska Mikaan, aikuisesti tukeva äiti, terveyshuolista kärsivä mummo, isoisän muisto ja mummon ja isoisän vanha talo, jonka remontti kaksilahkeisineen on kirjan toinen napa. Toinen on Titan työ.
Näistä aineksista purskautetaan joutuisalla kielenkäytöllä harmiton hyvän mielen tarina, josta jännitteitä puuttuu ja jonka dialogi lähentelee kelvotonta. Dialogiin on yritetty rakentaa kepeyttä ja huumoria, mutta tulos on vaivaannuttava. Huumorin tunnistaa, mutta dialogi itsessään ei ole humoristista vaan pikemminkin kirjan sivuille liimattu värikäs sticky, jossa neuvotaan hymyilemään tässä kohdassa.
Toinen kirjaa vaivaava ärsyttävyys on sen tapa nojata steretypioiden stereotypioihin. Kirja rakentaa tortaa tortan päälle, lyö leimaa leiman päälle. Stereotypioilla leikkiminen voi olla viihdyttävää ja paljastavaa, koska niissä on usein totta toinen puoli ja ne saavat ihmiset hymyilemään sekä muille että itselleen, mutta kirjan tuplat ovat minulle liikaa. Kun stereotypia äärimmäistetään, se menettää uskottavuutensa ja lumonsa. Stereotypioilla kannattaisi viitata todellisuuteen eikä muihin stereotypioihin.
Jos kärjistyksiä käsiteltäisiin hienovaraisemmin, kirjassa olisi potkua kujeilevaan nykykulttuurikritiikkiin, mutta nyt kritiikki hukkuu äärimmäisyyspauhun alle. Olisi tarvittu enemmän hymyilyä ja vähemmän osoittelua.
Lukiessa selviää nopeasti, että kaikki tulee päättymään hyvin ja että Titasta kuoriutuu esiin oman elämänsä sankari. Mikan ilmestyessä sivuille ensimmäistä kertaa on selvää, että juttu tulee etenemään lapsille mitoitetun esteradan jälkeen spontaanisti ponnahtavaan petihalailuun, josta se jatkuu suhteeksi saakka.
Teksti on arjen ja tunnelmien joutavanpäiväistä kuvailua, joka kuitenkin onnistuu viihdyttämään. Olen aikaisemmin lukenut vain miljoonaomaisuuksia takoneiden englanninkielisten chicklittailijoiden suomennoksia, eikä yksikään niistä ole viehättänyt niin kuin tämä.
Kirjan jälkipuhe olisi kannattanut kuitenkin jättää pitämättä ja tarjota lukijalle mahdollisuus kuvitella parille oma kyyhkyslakkansa ja kujertelunsa. Jälkipuheen vihjauksella paluusta vanhaan latistettiin kirjassa rakennettu uuden elämän alku. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minä en ratkaisusta pitänyt. Kannattaa uskoa tarinaan ja tarinan jatkuvuuteen lukijoiden mielissä. Tarinaa ei tarvitse kertoa valmiiksi.
Puutteistaan huolimatta kirja sopii vallan mainiosti ajankuluksi, eikä ihmisellä tässä maailmassa mitään muuta todellista tarkoitusta olekaan kuin kuluttaa aikaa ja odottaa kuolemaa. Siihen tarvitaan sopivia välineitä, jollainen tämä kirja on. Se maistui oikein mainiosti tällaiselle itsensä leimallisesti maalaisjunttimieheksi kokevallekin.
Yhteyttä? [email protected]
