Ehkä blogistani on jo aikaisemmin selvinnyt, etten välitä kohtaloinnista, jossa ensimmäisessä vaiheessa päästään jatkoon kuvalla, minkä jälkeen toisessa vaiheessa mitataan kemiat. Sen jälkeen vielä koetellaan sänkytaidot.
Sitten kolmen tunnepäätöksen jälkeen voikin tehdä ratkaisun, jatketaanko tapailua pitempiaikaisestikin.
Kun minä olin nuori!
Pyydän anteeksi, mutta niin se on, että kun olin nuori, ihmiset ensiksikin tutustuivat toisiinsa rohkeammin elävässä elämässä. Toiseksi tekniikka palveli tutustumista. Saadakseen ihmisiin yhteyden täytyi kirjoittaa, kertoa itsestään ja elämästään, kuunnella mitä toisella on kerrottavanaan ja reagoida siihen. Tällainen oli oman nuoruuteni perusnettideittailua. Silloin kuvat alkoivat vasta ilmestyä ilmoituksiin, mutta ne eivät olleet vielä normi.
Nuoruuteni hurmaavin ja omassa elämässänikin useisiin treffeihin johtanut ilmiö olivat kuitenkin chatit, joihin eksyi erilaista porukkaa. Huoneita kussakin palvelussa oli lukuisia. Ne oli luokiteltu aihepiirin tai iän tai jonkin muun kriteerin mukaan, mutta olivatpa kriteerit millaisia tahansa, huoneen valinnalla saattoi karkeasti rajata seuraansa.
Chatteihin liittyi kohtaamisen ihme!
Ihme oli se, että joidenkin kanssa juttu lähti luistamaan. Joskus se tuntui taikuudelta. Toisesta ei tiennyt mitään, eikä toista nähnyt, mutta rivi riviltä syntyi yhteinen todellisuus, jonka kumpikin jakoi. Yhteys tuntui luontevalta ja pakottamattomalta ja jatkui ilta toisensa perään, kunnes kumpikin tahtoi jatkaa juttelua kasvotusten.
Näin kävi vain harvojen kanssa, mutta koska jo yhdessä illassa ehti kahlata läpi suuren joukon ihmisiä, todennäköisyys löytää mukava juttukaveri oli suuri. Kysymys oli tekstipikatreffeistä. Jos jutustelu ei lähtenyt käyntiin, se loppui lyhyeen.
Edelleen on chatteja, mutta chattien pikatreffitodellisuus on murtunut muiden deittipalvelujen paineessa. Kirjoittaminen on useimmille liian vaivalloinen ja hidas tutustumisen muoto. Siinä pitäisi piirtää ihmisestä kuva vähitellen, mikä ei nykyihmisiin vetoa.
Jos jollekin iskusanoja ovat kohtalo ja kemia, minä käytän mielelläni käsitettä yhteinen todellisuus. Se ei paljastu välttämättä heti ujouden, arkuuden tai ihmisten keskinäisen pintavierauden vuoksi. Täytyy saada edes vähän tutustua, jotta ihmisen perusbiologiaan ja -psykologiaan kuuluvat taistele tai pakene -reaktiot vaimenevat turvallisuuden tunteen kasvaessa, jolloin syntyy mahdollisuus nähdä ja kohdata toinen välittömien tunteiden takaa.
Löysin netistä puolivanhanaikaisen tarinan, jossa yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Laukka ei noussut heti, vaan siihen tarvittiin mahdollisuus tutustumiseen. Tätä tutustumiskulttuuria kaipaan. Sitä, että ihmiset yrittäisivät saada toisistaan pitemmän ajan kuluessa irti muutakin kuin sen, onko kemioita ja panettaako. Niitäkin tarvitaan, mutta niin kuin Ville toteaa, pelkästään niistä ei pitkän parisuhteen kantajiksi ole.
Ensimmäisessä videossa Ville kertoo, miten tutustui Jennaan ja miksi rakastaa tätä. Toisessa videossa pari kertoo yhdessä suhteestaan ja elämästään. En tunne Villeä ja Jennaa. Video vain sattui silmiini.
Laitan linkit näkyviin vanhanaikaisesti, jotta ihmiset näkevät suoraan, mihin palveluun ne johtavat.
