En tiedä.
Tiedän, että viisauden määritelmiä on monia ja että niille kaikille on ominaista laaja-alaisuus. Viisaus on kimppu ominaisuuksia ja niiden vuorovaikutusta.
Jos yrittäisin kehittää omaa viisauttani, lähtisin liikkeelle tiedon hankinnasta. Yrittäisin lukea paljon. Niin paljon, että ymmärtäisin, miten paljon maailmassa on tietoa ja miten vähän siitä tiedän. Jotta voisi tulla viisaaksi, täytyisi polvistua tiedon edessä, sen monimuotoisuuden, ristiriitaisuuden ja suuruuden edessä.
En kuitenkaan lukisi pelkästään tiedollista ainesta vaan myös kaunokirjallisuutta, joka fiktiivisestä luonteestaan huolimatta on yhteydessä todellisuuteen. Ei ainoastaan faktoihin vaan myös tunteisiin, jotka ovat oleellinen osa elämäämme, suurin osa. Kirjojen lisäksi kuluttaisin muun kulttuurin ja viihteen tuotteita, kaikkea mahdollista, joka maalaa herättämillään tunteillaan sisimpääni värejä.
Sen jälkeen opettelisin kuuntelemaan paremmin. Yrittäisin oppia olemaan läsnä. Yrittäisin oppia olemaan hiljaa. Yrittäisin oppia muistamaan, että kaikessa ei ole kysymys minusta, minun tarpeistani, minun näkemyksistäni tai minun mieleni kautta suodatetusta tiedosta ja kokemuksesta, vaan että meitä on erilaisia ja että jokainen luo samasta tiedosta ja samasta koetusta oman tuotteensa, oman sävynsä.
Valitettavasti olen kehno kuuntelija. Olen ihminen, jolla on kiire päästä ainoastaan hyödyntämään toisen ihmisen kirjoittama tai sanoma, jotta saisin oman ääneni ja näkemykseni kuuluviin. Tällaisessa tarpeessa on narsistinen vivahde. Kun tekee toisen puheista itselleen välineen oman maailmansa julistamiseen, se on epäkunnioittavaa.
Äärimmillään subjektiivisen kaikkivoipaisen julistamisen harhassani tuomitsen poliitikon puheet, jos hän edustaa väärää puoluetta, vaikka hän puhuisi juuri niin kuin ajattelen. En ole aina edes valmis kuuntelemaan vaan käytän poliitikkoa ennakko-oletusteni varassa pelkkänä ponnahduslautana saadakseni mölistä ihan vain mölisemisen ilosta.
Edelliseen liittyy nöyryys. Haluaisin oppia avoimemmaksi, mieleltäni hiljaisemmaksi ja hitaammaksi, jotta ehtisin kunnioittaa läsnä olevaa ja siihen liittyvää hyvää ja kaunista. Haluaisin oppia näkemään kauneuden siellä, missä se on piilossa ja missä se esiintyy länsimaisesti mitaten poikkeavalla tavalla. Ilman nöyrää kauneuden ja hyvän myöntämistä ihmisen valtaa ylpeys, joka on yhteydessä itsekkyyteen, joka keskittää katseen itseen sen sijaan että katse hajoaisi laajalle ja näkisi viisaasti kokonaisuuden.
Kolmanneksi yrittäisin pohtia asioita uudestaan ja uudestaan, antaa niille aikaa. Yrittäisin jaksaa palata aina samaan ja jauhaa ja jauhaa, pyörittää kiviä, antaa näkemykseni pölyyntyä ja koota sen uudestaan. Tähän tarvitaan dialogia, joka ei ole mahdollista, jos ei pysty kunnioittamaan muita ja asettumaan muiden ääreen.
Oman viisastumiseni suurimmat esteet ovat ylpeä kiire ja kaikkivoipa totuuden kertomisen halu.
Yhteyttä? [email protected]
