Aloin kirjoittaa blogiani pursketerapiatarkoituksessa. Halusin saada tunteitani ulos ja ajatuksiani suunnattua. Jollekin toiselle näennäisestä suhteesta ghostaaminen olisi ollut hyttysen pisto, mutta minun tilanteessani, minun historiallani ja minun mielelläni pudotus oli jyrkkä.

Päätin, että menen koneelle aina, kun mieleni rupeaa rätisemään. Kirjoittaminen vaatii ajatusten aktiivista suuntaamista. Kun ne suuntautuvat tekstiin, raskain ahdistus ja itsetuhoiset mielikuvat hälvenevät.

Jokainen postauksistani on leikannut siivun kuormastani. Nyt julkaisutahtini hidastuu. Joskus postauksia voi tuolla ryöppyinä, joskus viikoittain, joskus voi olla kuukauden tauko. Ennustan, että pitkällä aikavälillä postauksia tipahtelee kerran viikossa tai kahdessa.

Haluan tavoitella rehellisyyttä. Paljas rehellisyys on ihmiselle mahdotonta, koska rehellisyyskin on vain sosiaalinen sopimus, jonka piirissä asiat esitetään tiettyjen sääntöjen mukaan. Rehellinen ihminen ei tarkoita vilpitöntä ihmistä, joka seisoo maailman edessä ihollaan. Paljas rehellisyys on aina sosiaalinen häiriö, joka kertoo yleensä ihmisen syvemmistä ongelmista. Eikä minustakaan ole häpeässäni ja peloissani riisuutumaan, mutta jos nyt edes toppatakin saisin heitettyä.

Lukijoiden on turha kuvitella, että ajatukseni ja julistukseni olisivat loogisia. Yhtenä päivänä kirjoitan yhtä, toisena toista. En edes pyri ehjään kokonaisuuteen, koska en ole ehjä kokonaisuus. En yritä piirtää itsestäni rationaalista kuvaa, vaan sallin itselleni ristiriitaisuuden. Jos en salli, en myöskään pysty olemaan rehellinen, koska rehellisyys ei ole ehjä tarina.

Rehellisyydelläni on myös käytännön tavoitteensa. Vaikka pidän lähes varmana, etten heikossa asemassa olevana miehenä tule enää koskaan saamaan parisuhdetta, joka perustuisi muuhunkin kuin seksuaaliseen vaihtoon, varaudun kuitenkin siihen, että elämä heittää minulle vielä koepallon. Minä heitän koepallolle tämän blogin. Jos mahdollinen koepallo suostuu tätä silmäilemään, ehkä se tarjoaa minulle mahdollisuuden välttää parisuhteen peruspetollisuuden rakentumisen.

Peruspetollisuudella tarkoitan parisuhteen muodostumiseen liittyvää harhaa, soidinriittiä, evolutiivista sopeumaa, joka houkuttelee ihmisiä lisääntymiseen.Tämä satojentuhansien vuosien aikana perimäämme luikerrellut käytösmalli saa seksuaalisromanttisesti kihnuttavan parin kertomaan yhteistä ehjää tarinaa, jonka juonenkäänteisiin voi piilottaa tosiasiat ja ongelmat, jotka häiritsevät biologian ohjaamaa lisääntymistehtävää. Ja kun totuutta piilottava tarina on kerran aloitettu, sitä on luontevaa jatkaa.Tarinalle on tärkeää loogisuus ja jatkuvuus. Siksi käy niin, että mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä vaikeampaa on palata todellisten tunteiden, tarpeiden ja totuuksien ääreen.

Asiantuntijoiden mukaan näin kuuluu ollakin. Mielenterveys perustuu myönteiseen harhaan, eikä omaa parisuhdettaan voi kokea ainutlaatuiseksi, jos siihen ei kirjoita hempeäksi hunnutettua juonta. Kukaan ei jaksa itseään, elämäänsä tai parisuhdettaan rehellisesti eläen.

Kysymys on määristä. Rehellisyyttä täytyy olla sen verran, että kohtaaminen on mahdollista. Kohtaamisen perusvoima on luottamus. Jos ei pysty uskomaan, että puoliso luonteenpiirteineen, tekoineen ja lupauksineen on sellainen kuin esittää olevansa, luottamusta ei synny. Ilman riittävää luottamusta suhteen osapuolet kasvattavat ympärilleen kalvon, joka on hyvin ohut ja jota suhteessa olevat eivät välttämättä itsekään tiedosta, mutta joka kuitenkin estää lopullisen askeleen lähelle.  

Kalvosuhteita on paljon, koska geenimme ohjaavat niihin. Evoluutiossa on ollut yhdentekevää, millaiseksi miehen ja naisen välinen suhde muodostuu sen jälkeen, kun lapset on saatu alulle ja elämänsä alkuun. Pitkät parisuhteet perustuvat usein riippuvuuteen, tottumukseen tai käytännöllisyyteen mutta vain harvoin kohtaamiseen. Meillä on perimässämme ohjeet ihastumiseen ja lisääntymiseen mutta ei pitkään parisuhteeseen. Jos pitkän parisuhteen tahtoo, sen taidot on opettelemalla opeteltava.

Kohtaaminen on mahdollista, kun ihminen suurilla aivoillaan rakentaa sen. Rakennustyö on raskasta, vaikeaa ja vaatii paljon harjoittelua ja kummankin osapuolen sitoutumisen. Minä en ole sitä elämässäni oppinut, mutta vieläkin hiljaa toivon, että löytäisin kumppanin, jonka kanssa voisin sitä opetella.

Deitti-ilmoituksissa perhosia pyydystäviä, kemiaa kaipaavia ja oikeaa odottavia riittää. Minulle nämä ihmiset ovat kalvoihmisiä. He kulkevat biologiansa orjina ja odottavat suurta tunnetta kykenemättä ymmärtämään, ettei onnellinen pitkä parisuhde ole ihmiselle luontainen tila. Se täytyy haluta ja yhdessä tehdä. Vain satumaisen onnekkaille se tulee itsestään.

Minusta realistinen ja rehellinen sitoutuminen on kaunista. Minusta pitkät yhdessä yllä pidetyt avioliitot ovat kauniita silloinkin, kun ne eivät ole olleet jatkuvaa onnenpauhua ja intohimoa. Epävarmassa ja vilpillisessä maailmassa tyytyminen rehelliseen suhteeseen, jossa kumppani voi tehdä syvästi viiltäviä valintoja, edustaa pysyvyyttä, jota kunnioitan.

En kuulu ihmisiin, jotka kannattavat ehdottomia rajoja. Esimerkiksi pettäminen on julmaa, mutta valehtelun jälkeen voi palata takaisin rehellisyyteen. Alun alkaenkaan ei pidä odottaa suhteelta sellaista, jota vastaan elämän todellisuus sotii. Sen sijaan rehellisyyden ja kohtaamisen tavoitetta kannattaa vaalia. Syvästi loukkaava vääryys ei välttämättä lopeta suhdetta, jos kumppaneilla on aito halua ruveta rakentamaan rehellisyyttä ja kohtaamista uudestaan. Jos pari sen sijaan luopuu rehellisen kohtaamisen tavoitteesta, suhteelle ei voi kummoista tulevaisuutta ennustaa.

Ammattilaiset väittävät, että suhde harvemmin palaa pohjaan. Sen sijaan se jäätyy. Karstaisenkin kattilan saa pohjaan palamisen jälkeen puhtaaksi, kun sen äärelle yhdessä asetutaan. Tunteet voivat olla vimmaisia ja vihaisia, mutta se ei haittaa, kunhan ne ovat rehellisiä. Suhde ei välttämättä kaadu jättimäiseenkään virheeseen, mutta se voi kaatua virheen jälkeiseen jäätymiseen, kun ongelmat pakastetaan.

Yhteyttä? [email protected]