Ylen viehättävässä, jos nyt näin aihepiiri huomioiden voi todeta, 12 diktaattoria -sarjassa toimittaja on rakentanut ohjelmaan tyylin, jossa hän ikään kuin kysyy. Haastateltava sitten ikään kuin vastaa, myöntää toimittajan kertoman vähän eri sanamuodoin. Huomasin tämän taas Lukashenkaa käsittelevässä jaksossa.

Kun asiantuntijaroolia käytetään pelkkänä peilinä, voi perustellusti kyseenalaistaa toimittajan ammattitaidon. Kuuntelijat sen sijaan saattavat kokea tavan pelkästään kotoisana, koska valtava osa arjen kommunikaatiostamme perustuu vakiintuneen ja oletetun toistoon. Jos ihminen poikkeaa oletetusta, hänet koetaan häiriöksi.

Häiriö koetaan myös parisuhteissa. Siksi niissä ei kommunikoida. On turvallisinta jatkaa entiseen malliin silloinkin, kun kokee itsensä alistetuksi. "Kyllä kulta" ei aina tarkoita "kyllää" eikä "kultaa", vaan se on pienimmän vaivan tie. Omien tarpeiden ja tunteiden ilmaiseminen, saati puolustaminen, on pelottavaa. Se saattaa olla pelottavaa myös käytännössä, koska ihmiset keskimäärin, minä mukaan lukien, ovat huonoja sietämään dialogia. He käyvät keskusteluja ensisijaisesti ajankuluksi, turvallisuudentunnettaan tukeakseen, asioita piilottaakseen ja sosiaalista viestintäkanavaa auki pitääkseen, eivätkä siksi, että tahtoisivat aidosti kohdata ja sovittaa yhteen maailmojaan ja tarpeitaan.

Todellisuutta, joka voi olla sekä tiedostamattomasti että tietoisesti vaalittu harha, suojelevasta viestinnästä kertoo myös tunnettu vitsi Neuvostoliitosta.

Kaksi ohikulkijaa ihailee kadulla Rolls-Roycea.
Ensimmäinen sanoo: "Kyllä Neuvostoliitossa osataan tehdä hienoja autoja."
Toinen siihen: "Idiootti, etkö tunne Rolls-Roycea, se on brittiläinen auto."
Johon ensimmäinen toteaa: "Kyllä minä Rolls-Roycen tunnen, teitä en."

Yhteyttä? [email protected]