Dekkari on osapuilleen 550-sivuinen.

• Lukusuositus suunnilleen puoliväliin 5/5.
• Lukusuositus puolesta välistä 100-150 sivua eteenpäin 4/5.
• Lukusuositus kirjan lopulle 2/5.
• Lukusuositus pyöristettynä koko kirjalle 4/5.

Kirja ei lässähdä siksi, etteikö lopussa tapahtuisi tai etteikö kirjassa olisi loppuratkaisua, vaan siksi, että tapahtumia on liikaa. Jo kirjan alku on yhtä vyörytystä, lukijan koukuttamista luvun lopussa avoimiksi jäävillä kohtaloilla ja jatkuvilla juonenkäänteillä. Tylsyydestä ei tarvinnut kärsiä, vaan kääntelin sivuja usein eteenpäin monta kymmentä sen jälkeen, kun olin jo päättänyt pistää kirjan sivuun.

Kirja on helppolukuinen, koska luvut ovat lyhyitä, henkilöhahmoja on riittävän vähän ja jokaisessa luvussa on tiukasti rajattu määrä tapahtumia. Kirjan imuvoimaa selittää rakenne, jossa asioita käsitellään rinnakkain. A:n jälkeen tulee tulee B, minkä jälkeen tulee C, minkä jälkeen tulee taas A. Kun suuri osa luvuista jätetään jännittävään kohtaan, lukijana syntyy pakottava halu lukea jatko. Moni luku on sekä ratkaisu että avoimeksi jäävä kysymys.

Tämä on erityisesti viihdekirjallisuudelle tyypillinen rakenne, mutta harvassa kirjassa on yhtä voimakas ratkaisujen odottamiseen perustuva jännite kuin Polttavassa maassa.

Tapahtumien pommituksessa henkilöhahmoille ei jää tilaa. Päähenkilö Vanessa on ainoa, jonka nahkoihin pääsee edes auttavasti, mutta muuten henkilöhahmoja leimaa litteys. Ohuet hahmot voivat joissain kirjoissa olla toimiva ratkaisu, mutta tähän kirjaan olisi sopinut erinomaisesti tapahtumien vähentäminen ja henkilöhahmojen syventäminen. Samalla kirjaa olisi voinut vieläkin pidentää, vaikka se on jo nyt dekkariksi varsin paksu.

Kirja olisi ollut merkittävästi parempi, kun jossain välissä olisi ehtinyt hengittää ja huokaista ja katsoa ihmisiin, jolloin heidän toimintansa ei olisi tapahtunut rajatussa ajassa vaan elämänajassa. Persoonallisuuksien syventäminen ja taustoittaminen olisi tuonut kirjaan kokonaan uuden tason.

VAARA!

Kirja normalisoi väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Siinä ei kaihdeta tunteetonta tappamista, ihmisten esittämistä pelkkinä hyödykkeinä, naisten umpimielistä esineellistämistä ja arvottamista kauneuden kautta tai raiskauskulttuuria, jossa naisen väkisin ottamalla voi tehdä tästä itselleen soman palvelusneidon omiin tarpeisiinsa.

Olen vahva sananvapauden kannattaja ja vastustan nykyistä somekulttuuria, jossa jaetaan sosiaalisia sanktioita vääristä mielipiteistä tai kyseenalaisista teoista, mutta sen sijaan kannatan avointa keskustelua ja ilmiöiden esiin nostamista. Keskustelua ei tarvitse käydä akselilla oikein tai väärin, vaan se voi olla toteavaa. Sen ei tarvitse kieltää tai loputtomasti moralisoida, mutta sitä ei saisi jättää käymättä.

Oli hätkähdyttävää lukijana huomata, kuinka raiskaaminen laajan väkivaltakimaran jälkeen tuntui suorastaan luonnolliselta ratkaisulta. Se on kirjassa viihdettä. Kun lukija ensin turrutetaan kaikella mahdollisella pahalla, raiskaus on sen päälle pelkkä mielenkiintoinen juonenkäänne, joka ei herätä tuomitsevia tunteita siinä määrin kuin ehkä syytä olisi.

Yhteyttä? [email protected]