Sen sijaan vanhat ja suuret tatuoinnit ovat minusta nuhruisia, kuin likaa. Yksi syy vastustukseeni on siis kauneuskäsitykseni.
Toinen syy liittyy siihen, etten viehäty persoonallisuuksista, jotka tekevät pitkäaikaisesti vaikuttavia ratkaisuja hetkellisen tunteen perusteella. Jotkut elleivät monet katuvat tatuointejaan ja yrittävät poistattaa niitä kalliisti maksamalla. Ihmistyyppi, joka on valmis pysyvästi leimaamaan ihonsa luottaen tunteen kantavuuteen, ei kuulu suosikkeihini. Arvostan enemmän harkitsevuutta.
Voisinko seurustella pieniä tatuointeja ottaneen kanssa? Aivan varmasti. Entä laajalti tahritun? En tiedä. Ihastuminen on sokeaa, joten ehkä tatuoinnit olisivat siinä puuskassa merkityksettömiä.
Olenko ahdasmielinen tai pinnallinen jaotellessani ihmisiä ulkonäköpiirteen perusteella? Varmasti. En kuitenkaan ole synteineni yksin. Parinvalinta on sellaista, jakavaa ja sulkevaa, vähemmän kaunista.
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>En usko strategiaan useamman vuosikymmenen mitalla. Kun katsoja rupeaa olettamaan, että ohjelman sisältö on tuotettu ensisijaisesti mainontaa varten, siitä katoaa samalla sisältö. Mitä arvoa on sisällöllä, jonka tarkoitus ei ole pysyä totuudessa tai kertoa esiintyjien aitoja subjektiivisia kokemuksia?
Jokin osa porukasta innostuu siitä, että ohjelmassa on hyvä pöhinä, mikä valitettavan usein tarkoittaa aikuisten taantumista teinien tasolle, mutta mitä sekasortoisempi maailmasta tulee, sitä enemmän ihmiset odottavat myös viihteeltä rauhoittavaa ja jäsentävää kokemusta.
Kepeys tai viihdyttävyys ei ole synti. Ne täytyy kuitenkin toteuttaa sisällön avulla rehellistä toimittajan työtä tekemällä.
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>Jotain uutta.
Lueskelin juttuja talouskasvun ja kulutuksen eli käytännössä ympäristötuhon irtikytkennästä. Se ei ole asiantuntijoiden mukaan mahdollista. Kun kulutusta ruvetaan ajamaan alas, samalla työttömyys räjähtää ja hyvinvointivaltion viimeisetkin rippeet tuhoutuvat.
Sitra muotoilee asian näin:
"Sitran selvityksen mukaan kunnianhimoiset päästövähennykset ja talouskasvu on mahdollista yhdistää, eli päästöjen osalta irtikytkentä on mahdollista. Kestävyyskriisin ratkaisu edellyttää kuitenkin myös luonnonvarojen käytön saattamista kestävälle tasolle.
Jos haluamme säilyttää planeettamme elinvoiman, nykymallinen markkinatalous on yksinkertaisesti tullut tiensä päähän. Luonnonvarojen ylikäyttöä on alettava suitsimaan. Tarvitaan kipeästi uudenlaista talousajattelua ja uusia talouden mekanismeja. Nopeasti kehittyvät markkinat edellyttävät muutoksia kulutus- ja tuotantotavoissa, radikaalien uusien teknologioiden kehittymistä, uusia innovaatioita, toimintatapamuutoksia arvoverkostoissa ja uudenlaista osaamista."
Jotta yhteiskunnan vakaus säilyisi, tarvitsemme työtä, joka on yhteydessä ympäristötuhoon sekä työn itsensä että sen luoman vaurauden kautta. Nykyjärjestelmässä on mahdotonta luoda tarvittavia työpaikkoja ympäristöä tuhoamatta.
Norja on rakentanut kansalleen jättimäisen taloudellisen puskurin myymällä öljyä. Samalla se esiintyy ekologisena malliesimerkkinä tuottaessaan sähkönsä päästöttömästi vesivoimalla ja sähköistäessään liikennettään. Öljyn poraamista se ei kuitenkaan kiellä, vaan päinvastoin öljyä etsitään koko ajan lisää ja poraamaan pyritään myös luontoarvoiltaan arvokkaille alueille.
Norjaakaan ei siis kiinnosta pelastaa maailmaa. Sille riittää oman julkikuvansa kiillottaminen. Se myy pahuutta, jonka muut valtiot aktivoivat.
Myöskään Suomi ei jätä hyödyntämättä metsiään tai mineraalejaan, vaikka se tarkoittaisi monimuotoisuuden rapistumista ja vesistöjen pilaantumista. Suomen kaltaisessa korkean elintason demokratiassa ympäristötuholle on vankka kannatus, koska juuri ympäristötuhoa vaalimalla voidaan kasvattaa palkkoja ja edes yrittää pitää kiinni hyvinvointiyhteiskunnasta.
Suomalaiselle on myös hyvin vieras ajatus, ettei omaisuuden haltija saisi hyödyntää sitä taloudellisesti. Metsänomistajan on vaikea hyväksyä ajatusta, ettei hän saa parturoida omaa omaisuuttaan rahaksi.
En ymmärrä ihmisiä, jotka kuvittelevat, että ympäristöongelmat pystyttäisiin ratkaisemaan nykyisen markkinatalouden sisällä. Mikään elintaso ei ole koskaan ihmiselle tarpeeksi. Norja on äärimmäisen vauras, mutta edes se ei pyri suitsimaan järjestelmän tuhoavaa perustaa.
Köyhemmät maat, joissa ihmisillä ei välttämättä toteudu edes perustarpeet, eivät sitä varmasti tee.
Uskotko oikeasti, että valtiot pystyvät vapaaehtoisesti olemaan hyödyntämättä luonnonvaransa, jotta ympäristö pelastuisi? Myydäänkö Norjasta löydettyä öljyä niin kauan kuin sille vain on ostajia?
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>On helpompaa vetää rajoja asioihin, joilla ei ole todellista vaikutusta omaan arkeen. Tällä hetkellä yksi moraalinen muoti koskee Venäjää ja venäläisyyttä.
Kaiken lisäksi tuomitsemisen tulos on juuri päinvastainen kuin mihin pyritään. Aivopestyn venäläisen on vaikea ymmärtää, miksi häntä kuritetaan, vaikka hän ei tee mitään muuta yrittää elää niukkaa arkeaan. Hän on vinoutuneen tiedonvälityksen varassa, eikä hänellä ole mahdollisuutta äänestää vapaissa vaaleissa. Hänen näkökulmastaan kurittaminen tuntuu mielivaltaiselta, mikä kääntää hänet oman hallinnon puolelle ja länttä vastaan.
Yksilöiden perusoikeuksien kiistäminen ja rasistisen asenteen soveltaminen venäläisyksilöihin kuten urheilijoihin edustaa Venäjän hallinnon arvoja. Kun kritisoi järjestelmää käyttämällä kritisointiin kritisoidun järjestelmän omia tapoja, kritiikkiä ei voi uskottavaksi kehua.
]]>Päähenkilö Karoliina yrittää saada rotia laitoksen tehottomaan toimintaan. Esitellyiksi tulevat mm. laitoksen karikatyyrisesti kirjoitetut hassahtaneet tutkijat, laitoksen siviilipalvelusmies Matias ja Karoliinan eksä Ville äiteineen.
Karoliinan tehtävä on paitsi uudistaa laitoksen toiminta, myös päästä henkisesti eroon eksästään ja solmia uusi suhde Matiakseen.
Teksti juoksee sujuvasti. Laitoksen henkilökunnan kärjistävä esitystapa toimii, mutta loppuratkaisun kanssa jahkaillaan väsymykseen saakka. Vaikka tyylilajiin kuuluu äärimmäinen ennustettavuus, liika on liikaa.
Silti kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos kaipaa joutavanpäiväistä kepeyttä ja ajankulua arkeensa. Lukusuositus 3/5.
Yhteyttä? aatami.aatami@outlook.com
]]>Happy Pancake on täynnä naisten ilmoituksia, joissa etsitään loppuelämän suhdetta, perhosia vatsaan, jalkojen alta lähtemistä, aitoa rakkautta, kemiaa, juuri minulle täydellistä ja monenmoisin muin ilmaisuin kerrottua tunnetta ja kohtaloa. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka tunne suhteen alkumetreillä olisi varma, vakaa ja pauhaava, ei se ole tae suhteen onnistumiselle pitemmällä aikavälillä. Onnellisia pitkiä suhteita solmitaan myös pienissä yhteisöissä, joissa valinnanvaraa on rajoitetusti. Onnellista suhdetta ei pelkästään löydetä, vaan onnellisuus suhteeseen rakentuu suurelta osin tyytymisestä ja hyvän ja kauniin näkemisestä.
Kenties kannattaisi keskittyä vähemmän tunteeseen ja oikean löytämiseen ja enemmän ihmiseen. Moni kuitenkin kertoo jo ilmoituksessaan, että haluaa tavata nopeasti pitemmittä kirjoitteluitta. Nopean tapaamisen idea on antaa tunteen kertoa, onko suhteella tulevaisuutta.
Tunteessa on sellainen ongelma, että se kertoo kunkin hetken tahdon. Se ei kerro, millainen ihminen on. Se ei kerro, miten arvot ja ajatukset sopivat pysyvämmin yhteen. Se ei kerro, miten osataan ratkaista yhdessä ristiriitoja. Se ei kerro, miten avoin ihmisen kanssa uskaltaa olla seksuaalisesti tai miten seksuaalisten tarpeiden yhteen sovittaminen onnistuu.
Pidän pikkuruisesta lähikirjastostani, jossa on itsepalvelu. Sinne pääsee myös aukioloaikojen ulkopuolella. Tarjontaa on vähän, mutta sen verran, ettei lukeminen heti lopu. Harvakseltaan paikalla oleva henkilökunta nostaa esille suosittuja, ajankohtaisia tai arvostelumenestystä saaneita teoksia.
Löydän kirjastosta nopeasti luettavaa. Aika ei kulu hyllyrivien ravaamiseen, vaan tartun nopeasti tarjolle nostettuun teokseen, vilkaisen takakannen ja usein lainaan ensimmäisen käteeni sattuneen. Jos takakansi ei vakuuta, yritän jotain toista, mutta joka tapausessa luettavan valitseminen tapahtuu joutuisasti.
Pienen kirjaston etu on, että aikaa jää enemmän kirjojen lukemiseen sen sijaan että se kuluisi ylenpalttisen tarjonnan edessä aprikointiin ja ahdistumiseen.
Tarjonnan suuri määrä on myös nettideittailun ongelma. Erityisesti naiset elävät virtuaalitodellisuudessa, jossa virike ja unelma seuraavat toistaan. Pysähtyminen on vaikeaa mielen odottaessa jatkuvasti uutta ja mahdollisesti parempaa. Kysymys on vähintään orastavasta riippuvuudesta, usein ihan todellisesta.
Virittyneisyys keskittää katseen tulevaan ja estää pysähtymisen nykyhetkeen. Vaikka deittailija kirjailisi profiiliinsa toiveen miehestä, joka osaa keskustella ja jolle henkiset arvot ovat tärkeitä, niin silti motivaatio ihmisten äärelle pysähtymiseen ei riitä.
Seurauksena on täydellisen tunteen metsästys, vaikka todennäköisesti samaan tai parempaan lopputulokseen pääsisi hidastamalla tahtia ja antamalla ihmiselle avoimesti mahdollisuuden.
Seuranhaun ei pitäisi olla tunteen etsimistä, koska tunteita tulee ja menee. Seuranhaun pitäisi olla ihmisen etsimistä, koska sopivan ihmisen kanssa tunteisiin voi yhdessä vaikuttaa
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>Kirja ei lässähdä siksi, etteikö lopussa tapahtuisi tai etteikö kirjassa olisi loppuratkaisua, vaan siksi, että tapahtumia on liikaa. Jo kirjan alku on yhtä vyörytystä, lukijan koukuttamista luvun lopussa avoimiksi jäävillä kohtaloilla ja jatkuvilla juonenkäänteillä. Tylsyydestä ei tarvinnut kärsiä, vaan kääntelin sivuja usein eteenpäin monta kymmentä sen jälkeen, kun olin jo päättänyt pistää kirjan sivuun.
Kirja on helppolukuinen, koska luvut ovat lyhyitä, henkilöhahmoja on riittävän vähän ja jokaisessa luvussa on tiukasti rajattu määrä tapahtumia. Kirjan imuvoimaa selittää rakenne, jossa asioita käsitellään rinnakkain. A:n jälkeen tulee tulee B, minkä jälkeen tulee C, minkä jälkeen tulee taas A. Kun suuri osa luvuista jätetään jännittävään kohtaan, lukijana syntyy pakottava halu lukea jatko. Moni luku on sekä ratkaisu että avoimeksi jäävä kysymys.
Tämä on erityisesti viihdekirjallisuudelle tyypillinen rakenne, mutta harvassa kirjassa on yhtä voimakas ratkaisujen odottamiseen perustuva jännite kuin Polttavassa maassa.
Tapahtumien pommituksessa henkilöhahmoille ei jää tilaa. Päähenkilö Vanessa on ainoa, jonka nahkoihin pääsee edes auttavasti, mutta muuten henkilöhahmoja leimaa litteys. Ohuet hahmot voivat joissain kirjoissa olla toimiva ratkaisu, mutta tähän kirjaan olisi sopinut erinomaisesti tapahtumien vähentäminen ja henkilöhahmojen syventäminen. Samalla kirjaa olisi voinut vieläkin pidentää, vaikka se on jo nyt dekkariksi varsin paksu.
Kirja olisi ollut merkittävästi parempi, kun jossain välissä olisi ehtinyt hengittää ja huokaista ja katsoa ihmisiin, jolloin heidän toimintansa ei olisi tapahtunut rajatussa ajassa vaan elämänajassa. Persoonallisuuksien syventäminen ja taustoittaminen olisi tuonut kirjaan kokonaan uuden tason.
VAARA!
Kirja normalisoi väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Siinä ei kaihdeta tunteetonta tappamista, ihmisten esittämistä pelkkinä hyödykkeinä, naisten umpimielistä esineellistämistä ja arvottamista kauneuden kautta tai raiskauskulttuuria, jossa naisen väkisin ottamalla voi tehdä tästä itselleen soman palvelusneidon omiin tarpeisiinsa.
Olen vahva sananvapauden kannattaja ja vastustan nykyistä somekulttuuria, jossa jaetaan sosiaalisia sanktioita vääristä mielipiteistä tai kyseenalaisista teoista, mutta sen sijaan kannatan avointa keskustelua ja ilmiöiden esiin nostamista. Keskustelua ei tarvitse käydä akselilla oikein tai väärin, vaan se voi olla toteavaa. Sen ei tarvitse kieltää tai loputtomasti moralisoida, mutta sitä ei saisi jättää käymättä.
Oli hätkähdyttävää lukijana huomata, kuinka raiskaaminen laajan väkivaltakimaran jälkeen tuntui suorastaan luonnolliselta ratkaisulta. Se on kirjassa viihdettä. Kun lukija ensin turrutetaan kaikella mahdollisella pahalla, raiskaus on sen päälle pelkkä mielenkiintoinen juonenkäänne, joka ei herätä tuomitsevia tunteita siinä määrin kuin ehkä syytä olisi.
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>Rakkautta se on siksi, että piilottelulla pyritään vaalimaan yhteistä onnea, asettamaan yhteinen päämäärä omia tarpeita tärkeämmäksi. Valehtelua se on siksi, että salaisuuksia piilotteleva suhde on roolisuoritus, jossa kohtaavat näyttelijät eivätkä ihmiset.
Määräävin syy piilotteluun lienee kuitenkin pelko. Kun oma kokemus ei vastaa normeja, ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko ei ole turha. Avoimuudella voi menettää paljon. On turha kuvitella, että esimerkiksi häpeää ja pakottavanluonteisia tarpeita aiheuttavan fetissin jakaminen kumppanin kanssa johtaisi aina tuen saamiseen. Kumppanille fetissi voi olla vastenmielinen.
Minäkin olen valehdellut parisuhteissani mennen tullen. Olen tukenut kumppanini tulkintaa asioista, jos tulkinta on tukenut hänen hyvinvointiaan, vaikka oma mielipiteeni asiasta on ollut liki päinvastainen. Olen ajatellut, että kriisiytynyttä ja tunteidensa aalloille ajautunutta ihmistä on turha kuormittaa omalla näkemyksellä.
Myöskään seksuaalisia tarpeitani en ole tuonut esiin. Koska pidän paljon myös hellyydestä ja läheisyydestä, olen tyytynyt normiseksiin, jossa kinkyintä on ollut suuseksi. Joskus olen pohtinut, onko pettämistä pyöritellä päässään kinkyfantasioita seksiä harrastaessa. Vaatiiko uskollisuus aitoa läsnäoloa?
Jotkut ovat onnekkaita ja syntyvät ja kasvavat ihmisiksi, jotka jakavat yhteiskunnan perusnormit. Kun kaksi tällaista ihmistä päätyy yhteen, suhteessa on mahdollisuus rehellisyyteen. Useimmissa suhteissa ajovaloja kuitenkin suunnataan niin, etteivät ne ihan kaikkea paljasta. Jotain jää kokonaan piiloon ja paljon on valokeilan laitamilla. Hämärään jäävä tiedostetaan hiljaa ja ohimennen, mutta siitä ei puhuta.
Jollain tavalla ihminen kai voi kuitenkin rakastaa aidosti kumppaniaan siitä huolimatta, että rakkautta kannattelee osaltaan valhe. Rakkaus ei ole pelkästään puhdasta ja vilpitöntä.
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>Kysymyksessä on ihka aito чиклит tai niin kuin englanninkieliset sanovat chick lit. Suomeksi tyylilaji tunnetaan nimellä chick lit. Wikipedia kertoilee, että chick litin tarina sijoittuu yleensä suuriin metropoleihin. Tämä sijoittuu Helsingin lisäksi Kirkkonummelle.
On päähenkilö Titta, liian raskas ja kiireinen työ, PuoliPaskaPomo (PPP), jokunen ikävä työkaveri, jokunen kelvollisempi, väljähtänyt ja teennäinen suhde epäaidosti teatraaliseen Markukseen, ihastus romanttiroiska remonttireiska Mikaan, aikuisesti tukeva äiti, terveyshuolista kärsivä mummo, isoisän muisto ja mummon ja isoisän vanha talo, jonka remontti kaksilahkeisineen on kirjan toinen napa. Toinen on Titan työ.
Näistä aineksista purskautetaan joutuisalla kielenkäytöllä harmiton hyvän mielen tarina, josta jännitteitä puuttuu ja jonka dialogi lähentelee kelvotonta. Dialogiin on yritetty rakentaa kepeyttä ja huumoria, mutta tulos on vaivaannuttava. Huumorin tunnistaa, mutta dialogi itsessään ei ole humoristista vaan pikemminkin kirjan sivuille liimattu värikäs sticky, jossa neuvotaan hymyilemään tässä kohdassa.
Toinen kirjaa vaivaava ärsyttävyys on sen tapa nojata steretypioiden stereotypioihin. Kirja rakentaa tortaa tortan päälle, lyö leimaa leiman päälle. Stereotypioilla leikkiminen voi olla viihdyttävää ja paljastavaa, koska niissä on usein totta toinen puoli ja ne saavat ihmiset hymyilemään sekä muille että itselleen, mutta kirjan tuplat ovat minulle liikaa. Kun stereotypia äärimmäistetään, se menettää uskottavuutensa ja lumonsa. Stereotypioilla kannattaisi viitata todellisuuteen eikä muihin stereotypioihin.
Jos kärjistyksiä käsiteltäisiin hienovaraisemmin, kirjassa olisi potkua kujeilevaan nykykulttuurikritiikkiin, mutta nyt kritiikki hukkuu äärimmäisyyspauhun alle. Olisi tarvittu enemmän hymyilyä ja vähemmän osoittelua.
Lukiessa selviää nopeasti, että kaikki tulee päättymään hyvin ja että Titasta kuoriutuu esiin oman elämänsä sankari. Mikan ilmestyessä sivuille ensimmäistä kertaa on selvää, että juttu tulee etenemään lapsille mitoitetun esteradan jälkeen spontaanisti ponnahtavaan petihalailuun, josta se jatkuu suhteeksi saakka.
Teksti on arjen ja tunnelmien joutavanpäiväistä kuvailua, joka kuitenkin onnistuu viihdyttämään. Olen aikaisemmin lukenut vain miljoonaomaisuuksia takoneiden englanninkielisten chicklittailijoiden suomennoksia, eikä yksikään niistä ole viehättänyt niin kuin tämä.
Kirjan jälkipuhe olisi kannattanut kuitenkin jättää pitämättä ja tarjota lukijalle mahdollisuus kuvitella parille oma kyyhkyslakkansa ja kujertelunsa. Jälkipuheen vihjauksella paluusta vanhaan latistettiin kirjassa rakennettu uuden elämän alku. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minä en ratkaisusta pitänyt. Kannattaa uskoa tarinaan ja tarinan jatkuvuuteen lukijoiden mielissä. Tarinaa ei tarvitse kertoa valmiiksi.
Puutteistaan huolimatta kirja sopii vallan mainiosti ajankuluksi, eikä ihmisellä tässä maailmassa mitään muuta todellista tarkoitusta olekaan kuin kuluttaa aikaa ja odottaa kuolemaa. Siihen tarvitaan sopivia välineitä, jollainen tämä kirja on. Se maistui oikein mainiosti tällaiselle itsensä leimallisesti maalaisjunttimieheksi kokevallekin.
Yhteyttä? aatami.aatami@meiliboxi.fi
]]>Sitten kolmen tunnepäätöksen jälkeen voikin tehdä ratkaisun, jatketaanko tapailua pitempiaikaisestikin.
Kun minä olin nuori!
Pyydän anteeksi, mutta niin se on, että kun olin nuori, ihmiset ensiksikin tutustuivat toisiinsa rohkeammin elävässä elämässä. Toiseksi tekniikka palveli tutustumista. Saadakseen ihmisiin yhteyden täytyi kirjoittaa, kertoa itsestään ja elämästään, kuunnella mitä toisella on kerrottavanaan ja reagoida siihen. Tällainen oli oman nuoruuteni perusnettideittailua. Silloin kuvat alkoivat vasta ilmestyä ilmoituksiin, mutta ne eivät olleet vielä normi.
Nuoruuteni hurmaavin ja omassa elämässänikin useisiin treffeihin johtanut ilmiö olivat kuitenkin chatit, joihin eksyi erilaista porukkaa. Huoneita kussakin palvelussa oli lukuisia. Ne oli luokiteltu aihepiirin tai iän tai jonkin muun kriteerin mukaan, mutta olivatpa kriteerit millaisia tahansa, huoneen valinnalla saattoi karkeasti rajata seuraansa.
Chatteihin liittyi kohtaamisen ihme!
Ihme oli se, että joidenkin kanssa juttu lähti luistamaan. Joskus se tuntui taikuudelta. Toisesta ei tiennyt mitään, eikä toista nähnyt, mutta rivi riviltä syntyi yhteinen todellisuus, jonka kumpikin jakoi. Yhteys tuntui luontevalta ja pakottamattomalta ja jatkui ilta toisensa perään, kunnes kumpikin tahtoi jatkaa juttelua kasvotusten.
Näin kävi vain harvojen kanssa, mutta koska jo yhdessä illassa ehti kahlata läpi suuren joukon ihmisiä, todennäköisyys löytää mukava juttukaveri oli suuri. Kysymys oli tekstipikatreffeistä. Jos jutustelu ei lähtenyt käyntiin, se loppui lyhyeen.
Edelleen on chatteja, mutta chattien pikatreffitodellisuus on murtunut muiden deittipalvelujen paineessa. Kirjoittaminen on useimmille liian vaivalloinen ja hidas tutustumisen muoto. Siinä pitäisi piirtää ihmisestä kuva vähitellen, mikä ei nykyihmisiin vetoa.
Jos jollekin iskusanoja ovat kohtalo ja kemia, minä käytän mielelläni käsitettä yhteinen todellisuus. Se ei paljastu välttämättä heti ujouden, arkuuden tai ihmisten keskinäisen pintavierauden vuoksi. Täytyy saada edes vähän tutustua, jotta ihmisen perusbiologiaan ja -psykologiaan kuuluvat taistele tai pakene -reaktiot vaimenevat turvallisuuden tunteen kasvaessa, jolloin syntyy mahdollisuus nähdä ja kohdata toinen välittömien tunteiden takaa.
Löysin netistä puolivanhanaikaisen tarinan, jossa yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Laukka ei noussut heti, vaan siihen tarvittiin mahdollisuus tutustumiseen. Tätä tutustumiskulttuuria kaipaan. Sitä, että ihmiset yrittäisivät saada toisistaan pitemmän ajan kuluessa irti muutakin kuin sen, onko kemioita ja panettaako. Niitäkin tarvitaan, mutta niin kuin Ville toteaa, pelkästään niistä ei pitkän parisuhteen kantajiksi ole.
Ensimmäisessä videossa Ville kertoo, miten tutustui Jennaan ja miksi rakastaa tätä. Toisessa videossa pari kertoo yhdessä suhteestaan ja elämästään. En tunne Villeä ja Jennaa. Video vain sattui silmiini.
Laitan linkit näkyviin vanhanaikaisesti, jotta ihmiset näkevät suoraan, mihin palveluun ne johtavat.
]]>